»12 Hevoseni on ääliö ♥

Huaaaa, en olekaan pitkään aikaan kirjoitellut! Ei tässä kyllä ihmeitä olekaan tapahtunut. Tiistaina Nappi oli koulutunnilla, jolla se ilmeisesti oli mennyt ihan hyvin. Itse en päässyt katsomaan, mutta oikean laukan kanssa oli kuulemma ongelmia (kuten aina). Sekin oli kuitenkin noussut sitten lopulta, en tosin tiedä kuinka hyvin. Mutta pääasia tietenkin että nousi! 6.10 olisi estealkeistunti, joka houkuttelisi hieman.. Poden itse jonkinlaista estekammoa, sillä pelkään aina että minä tai hevonen mokaa hypyssä ja päädymme esteen sekaan ja että jommallekummalle (tai molemmille) käy huonosti. En tiedä mistä tämä on tullut, koska ennen tätä ei ollut eikä minulle mitään esteillä ole sattunutkaan. En vain ilmeisesti luota itseeni tai Nappiin tarpeeksi ja siksi jänistän. En ole paljoa itse hypännyt ja Nappi luultavasti vielä vähemmän, joten ehkä pieni pelko onkin ihan aiheellista. Saapa nähdä, uskallanko mennä tuonne tunnillekaan vai olisimmeko vain tiellä.. Eilen uskaltauduin kuitenkin maastossa hyppäämään pienen, polulle kaatuneen puunrungon yli Napin kanssa! Huimaa.

Tosiaan, eilen olimme jälleen kerran maastossa. Kentällä meneminen on oikeasti loppujen lopuksi aika tylsää (tosin olen varma, että tämä maastoinnostus menee kyllä pian ohi :D). Juuli ratsasti taas suurimman osan ajasta ja kiertelimme vähän siellä sun täällä. Nappi oli reippaana parin vapaapäivän jälkeen, mutta otettiin kuitenkin aika rauhassa. Ensimmäisessä laukassa Napilla ilmeisesti kaasu hirtti hitusen kiinni ja jarruissa oli toivomisen varaa, mutta siirsimme ohjat pessoan alarenkaisiin antamaan vähän lisäjarrua. Olen itse viritellyt tavallisiin ohjiin pikalukot juuri tämän vuoksi; aina lisäjarrua ei tarvita ja tällöin ohjat ovat isossa renkaassa. Jos jarrujen tarve ilmenee kesken maastolenkin, on helppo siirtää ohjat pieniin renkaisiin pikalukkojen ansiosta. Etenkin, kun noissa ohjissa on järjettömän jäykät soljet! Niitä ei ihan huvikseen jaksa siirrellä ilman lukkoja yhtikäs mihinkään.

Tutun reitin varrelta bongasimme uuden metsäpolun, jota lähdimme seuraamaan tietämättä lainkaan mihin se johtaa. Tulla tupsahdimmekin johonkin, aluksi paikka vaikutti täysin uudelta eikä meillä ollut hajuakaan minne jatkaa. Hetken töllisteltyämme hoksasimme kuitenkin, että tulimme sen tien varteen, jota olemme kulkeneet nyt lähes jokaikinen kerta kun olemme maastoilleet :D Emme siis eksyneetkään mihinkään. Minulla sattui olemaan kamera mukana, joten kävimme ottamassa kuvia hiekkamontulla ilta-auringon paistaessa. Taisi siellä olla muutama ihan onnistunutkin otos; onelmana oli vain se, ettei Nappia huvittanut ollenkaan seistä paikallaan tai näyttää edustavalta. Se seisoi korvat luimussa kuin muuli ja vääntelehti sinne sun tänne sekä steppaili edestakaisin kiukkuisena, mutta pari kertaa suostui höristämään korviaankin. Hirveän hyvin rajattuja kuvista ei tullut, mutta huomatkaa Nampen talvikarvan alku! Karvanvaihdon takia se näyttää likaiselta ja pölyiseltä, mutta kuukauden päästä luultavasti enemmän halinallelta :)

Käväisin itsekin Napin selässä ottamassa yhden laukkapätkän hyväpohjaisella laukkatiellä. Nappi oli oikein hieno ja jarrutkin toimivat tällä kertaa. Pientä eteenpäin puskemista se vaati, sillä vauhti meinasi aina hyytyä. Kotimatkalla tosin vauhtia olisi ollut liikaakin, sillä Nappi olisi mielellään vain juossut häntä suorana iltaheiniensä ja Prixiensä luo.. Käytin ylimääräistä energiaa ja eteenpäinpyrkimystä hyödykseni, ja menimmekin osan kotimatkasta pohkeenväistö-siksakkia pitkin teitä. Jostain syystä Nappia on vaikea saada väistämään normaalisti, mutta silloin kun se tuntuu räjähtävän käsiin liiasta energiasta, se väistää ihan hienosti. Rungostaan se ei ole ihan suora väistöissä, mutta pääasiallinen suunta oli kuitenkin hienosti sivulle. Siinä väistellessään se myös rauhoittui, joten loppumatka kotiin voitiin kävellä pitkin ohjin. Loppumatkasta piti vielä säikkyä olematonta puskamörköä niin, että meinasin saada sydänkohtauksen Napin pompatessa.

Napin riemu oli suuri kun päästiin tallille, sillä sattui olemaan juuriki niiden kaivattujen iltaheinien aika. Napille niitä ei oltu vielä ehditty laittaa, joten se hörisi ja hörpötteli karsinassaan korvat tanassa ja oli omasta mielestään kutakuinkin nälkäkuoleman partaalla.. Onneksi viimeinkin tuli Napin vuoro saada ruokaa, ja niinpä sylillinen heinää pelasti sen totaaliselta nälkiintymiseltä. Sen jälkeen ei enää voinut höristä, sillä suu oli niin täynnä että osa tursui suupielistä pihalle. Ääliö :))

Täytyy vielä hehkuttaa, että meillä on viimein uudet suojat! Löysin huuto.netistä ihan uudet, valko-mustat Mastan suojat; jännesuojat eteen ja hivutussuojat taakse ja sain vieläpä huudettua ne itselleni. Saapa nähdä miten pitkään ne ovat valkoiset meidän käytössä! Toistaiseksi ovat ainakin hienot :--)